RISTO SKRIKBERG

"RUDIMENTAALISTA"

Seuraava tarina sisältää tietoa rudimentaalisen rummunsoiton kehityksestä ja tapahtumista Suomessa, sekä Riston muistelmia uransa eri vaiheista.

Risto Skrikberg kertoo;

Päästyäni edellisestä ammattimaisesta muusikonelämästäni (1966-1972) nykyiseen elämääni, alkoi tapahtua sitä sun tätä. Muutin Tampereelle elokuussa 1972, soitin vaihtelevissa kokoonpanoissa, kunnes perustin oman trion 1974. Onnekseni pianistina oli itävaltalainen erinomainen Peter Pechanda, jonka kanssa yhteistyö kesti kesään 1987. "Petteri" muutti silloin takaisin Itävaltaan (Salzburgiin). Vaimoni kannusti minua keväällä 1974 pyrkimään Tampereen Konservatorioon jatkamaan keskenjääneitä opintojani. Pääsin sisään. Opiskelin aikoinaan yksityisesti Jyväskylän Kaupunginorkestarin ainoan lyömäsoittajan Reijo Hämäläisen johdolla. Olin oppinut nuotit ja joitakin tärkeitä asioita joita ei kannata tehdä. Syksyllä 1966 olisin päässyt harjoittelijan vakanssille Jyväskylän kaupunginorkesteriin. Reijo Hämäläinen oli jo sopinut asiasta kapellimestari Ahti Karjalaisen kanssa. Brylle Nylundin trio vei kumminkin voiton mm. palkan takia, ja olihan se 19-vuotiaalle houkuttelevaa päästä soittamaan parhaisiin suomalaisiin ravintoloihin aina kuukauden sopimuksella. Sain aina soittaa itseäni paremmassa seurassa, joten kokemusta tuli "luonnonmenetelmällä".

Opiskelua Tampereen Konservatoriossa oli vuosina 1974-1981. Opettajana oli Martti "Polle" Kylänen kevääseen 1980. "Polle" oli eläköitynyt Tampereen Kaupunginorkesterista. Opiskelu oli ns. musiikkikappaleiden opettelua, ei siis ollenkaan soitinta eikä siihen liittyvää tekniikkaa. Hän oli mainio tyyppi, ja monesti kesken soittotunnin hän sanoi - "sulla on hyvät kädet, mennään kahville, minä maksan". Tarinoita kuulin, ja ystävystyimme.

Vuonna 1980 pääsin opettamaan Porin Palmgren Konservatorioon lyömäsoittimia Kyläsen suosituksesta. Homma alkoi 1.3., ja päättyi 31.7. 1982. Aineksiksi opetukseen ei riittänyt "Pollen" määritelmä - "sulla on hyvät kädet"! Kevät mentiin tutustuessa ja totutellessa. Mieleenpainuvin oppilas Porissa oli Tapio "Mongo" Aaltonen.

Syksyllä 1980 Tampereen Konservatorion lyömäsoitinopettajaksi tuli Esko Vuorinen voitettuaan koesoiton Tampereen Kaupunginorkesterissa. Ensimmäinen tunti Eskon toimesta oli luokkatunti. Paikalla oli lähes kaikki opiskelijat. Esko laittoi C-kasetin soittimen pesään, ja painoi PLAY!

45:n minuutin kuluttua, jolloin lyömätön rudimenttimestari Frank Arsenault oli soittanut 26 Amerikkalaista Rudimenttia, ja valikoiman rudimenttistandardeja, olin kuin kapulalla päähän lyöty. Sanoin itselleni - tässähän on kaikki mitä en ole tiennyt! Siis olin tiennyt että on jotain mitä en ole tiennyt, mutta en tiennyt mitä se on. Ihmettelin, kuinka joku pystyy soittamaan noin!!

Järkytyksestä selvittyäni aloitin harjoittelun. Ensimmäisen vuoden aikana minulle kävi selväksi, että hyvän tason saavuttamiseksi täytyy olla muutakin, kuin nuotit rudimentteihin käsijärjestyksineen ja aksentteineen. Keväällä 1981 oppilaskonsertissa soitin oppilaskonsertissa The Three Campsin. Esko näytti katsomon puolelta peukkua, mutta ajattelin, että tässä ei voi olla koko totuus, mitä hyvään soittoon vaaditaan. Niinpä lopetin keväällä 1981 virallisen opiskelun, ja intuitiooni luottaen jatkoin harjoittelua ja aloitin tiedon hakemisen.

Syksyllä 1980 oli vielä tapahtunut niin, että sain tuntiopettajan paikan Pirkanmaan Musiikkiopistolta. Olin ensimmäinen lyömäsoitinopettaja PMO:lla. Siellä ei ollut soittimia eikä luokkaa. Opetus alkoi kotitaloni, As. Oy. Kisakentänkatu 24:n käytöstä poistetussa pesutuvassa. Oppilaita oli kolme (kullekin opetusta 30 min.), joista mieleenpainuvin oli Tommi Rautiainen. Soittimena oli Esko Vuoriselta lainaksi saatu Remon harjoitussetti. Huomasin tosin nopeasti, ettei aloittelijan kanssa kannata käydä heti koko setin kimppuun. Aloitimme siis yhtä harjoituspadia käyttäen kapulaotteisiin, nuotteihin ja rudimentteihin (rummunsoiton asteikkoihin) tutustumisen.

Ensimmäisen vuoden jälkeen pääsimme muuttamaan PMO:n tiloihin Kauppakadulle. Sain käyttöömme "kopperon" pianoluokan takaa. Paikka oli ikkunaton muutaman neliön huone, minne kuljettiin pianoluokan kautta. Edelleenkään ei ollut soittimia talon puolesta, mutta asenteesta ei ollut puutetta.

Kolmantena vuotena sain oman luokan käyttöön, missä oli ruhtinaalliset tilat, mutta vielä puuttui soittimet. Silloin oli jo kolmas rehtori, PMO:n aikanaan perustanut Väinö Lehto, astunut eläkeläisenä remmiin. Saimme hankittua ensimmäisen soittimen - läpinäkyvän Morris rumpusetin. Samoin saimme kauppakadun aikana hankitttua pienen marimban.

Kun elettiin vuotta 1984, pääsimme muuttamaan hemmettiin, De Gamlas Hemmet:iin. Talo oli aiemmin ollut vanhainkotina. Sain Väinö Lehdolta valtuudet suunnitella lyömäsoittimien käyttöön kaksi luokkaa ja niihin akustiikan. Oli luokka "hälysoittimille" ja toinen melodialyömäsoittimille. Oppilaita oli jo sen verrran, että viikkotunteja oli 13,33. Sain perustaa rumpuryhmän, mikä sai nimekseen vuonna 1988 Rumpuryhmä 88. Oppilaistani mm. Jyri Kurri, Jaan Wessman, Samuli Broman ja Jussi Willgren kävivät soittamassa myös Valmetin Soittokunnassa. Heti, kun minulla alkoi olla oppilaita, jotka tarvitsivat perusasioiden päälle laajempaa ohjausta, sovimme Esko Vuorisen kanssa yhteistyöstä: sitä mukaa, kun kehittyneitä oppilaita alkoi olla, ohjasin heitä Tampereen Konservatorion pääsykokeisiin. Esimerkiksi Tommi Rautiainen, Jyri Kurri, Samuli Broman, Jaan Wessman, Jussi Willgren ja Janne Moilanen jatkoivat opiskeluaan Konservatoriolla. Jaan Wessman tosin jatkoi opiskeluaan siellä soittimenaan kontrabasso. Kysyin Esko Vuoriselta, miksi Jaan ei päässyt opiskelemaan lyömäsoittimia, vaikka oli niihin pyrkinyt? Esko sanoi Jaanin olevan "liian vanha"! Vastauksessa oli mielestäni ristiriita, sillä Jaan oli ikätoveri ainakin kolmen niinä aikoina Konservatoriolle päässeen oppilaan kanssa, ja valmiuksiltaan samaa tasoa. Jaan Wessman on nykyään erittäin kysytty yleismuusikko, soittimenaan ainakin sähköbasso, kitara ja rummut.

Vuonna 1985 sain käsiini kirjan The Basic Technique of Rudimental Drummer by Ken Mazur 1976 Rudimental World Champion. 100 Selected Rudiments - Variations - Combinations - Performance. Kirjassa oli tekstiä niin paljon, että ajattelin suomentamisen olevan välttämätöntä. Kuin ihmeenä, niinä aikoina soi ovikello, ja oven takana seisoi mies joka kysyi - "asuuko täällä Risto Skrikberg joka soittaa congarumpuja?" Olin saanut congarumpuoppia entiseltä oppilaaltani "Mongo" Aaltoselta, ja soitin niitä aktiivisesti. Mies oli Vilho Niskanen " Ameriikan Ville". Tutustuttuamme aloimme suomentamaan Mazurin kirjaa, minä rumpalina, Ville kielimiehenä. Kääntämiseen meni muutama kuukausi. Kun käännös oli valmis, aloitin harjoittelun. Heti ensimmäisestä lyönnistä kirjan ohjeiden mukaan oli selvää, että nämä on välttämätöntä opetella ja harjoitella.

Käytin harjoitteluun Ludwigin kumista harjoitusalustaa saadakseni selvää lyöntieni laadusta. Joka ilta nukkumaan mennesssäni ajattelin - menisipä yö nopeasti että pääsisin heti aamupalan jälkeen harjoittelemaan! Harjoittelu oli säännöllistä päivittäin klo 9-11. Harjoitteluun meni noin kaksi vuotta, ja oli palkitsevaa.

Vuonna 1986 sain opetuspaikan Loimaan Seudun Musiikkiopistosta 5,00 h/vko, mikä kesti vuoteen 1989, ja määräaikaisen musiikinopettajan toimen Ruoveden lukiosta, yläasteelta ja ala-asteelta 14 h/vko. Ehtoni työn vastaanottamiseen Ruovedelle oli, ettei minun tarvitsisi noudattaa opetussunnitelmaa (se olikin tarpeen, koska ensimmäisellä tunnillla eräs kahdeksasluokkalainen poika huusi takarivistä - "me ei sitten ruveta mitään ruotsalaista kampaviulua piirtelemään!" Sanoin, ettei syytä huoleen, sillä keskitymme koko lukuvuoden lyömäsoittimiin. Lukuvuoden lopulla Ruovedellä oli mm. lyömäsoitinbändi SexSextet, kaikki lukiolaistyttöjä, jotka esiityessä pukeutuivat vanhoihin 20-luvun tyylisiin pitkiin pukuihin, kaikilla tiukat nutturat ja käsilaukut. Ohjelmistossa mm. Trinity Rock Sextetille, minkä esitimme mm. läänin taidetahtumassa.

Vuonna 1987 sain opetuspaikan Länsi-Pirkanmaan Musiikkiopistosta Ylöjärveltä, mikä kesti vuoteen 1993. Opetus tapahtui aluksi Ylöjärven kansalaisopiston saunan pukuhuoneessa.

Kun elettiin vuotta 1988, niin pidin välttämättömänä tehdä oman kirjan, lähdemateriaalina Ken Mazurin Basic Technique-kirja. Valitsin 40 Rudimenttia, joiden ajattelin riittävän suomalaiseen tarpeeseeen. Tein omia, lyhyitä, hyödyllisiksi kokemiani harjoituksia jokaisen rudimentin jälkeen samaan tapaan, kuin Mazurin kirjassa oli nimellä Helpfull Exercise. Olin näet huomannut, että mainitut hyödylliset harjoitukset ovat olennaisen tärkeitä, ennen kuin mennään pidempiin harjoituksiin ja esityksiin.

Vuoden 1989 keväällä kävimme Jyri Kurrin kanssa esittelemässä tulevan kirjan materiaalia Musiikki-Fazerin kustannuspäälikölle toiveena, että he kustantaisivat kirjan. Soitimme Jyrin kanssa esimerkkejä rudimenteista ja harjoituksista. Kustannuspäällikkö piti esityksiä mielenkiintoisina, ja päätti lähettää materiaalin lausuntokierrokselle tietämilleen "eturivin suomalaisille rumpaleille". Muutaman viikon kuluttua, kun materiaali oli palautunut lausuntokierrokselta, kustannuspäällikkö soitti, ja sanoi: "oppikirjaa ei kannata kustantaa, koska kukaan ei tiedä asiasta mitään!" Minulta tuli spontaani vastaus - ei se mitään, kustanna sen itse, koska pienintäkään riskiä ei ole!

Vuoden 1989 kesällä osallistuin Tampereen Kesäyliopiston järjestämälle musiikkiterapian kurssille, minkä opettajana oli Helsingin Yliopiston erityispedagogiikan dosentti Hannu Rauhala. Hän tutustui innokkkaana Ken Mazurin kirjaan, samoin kuin tulevan 40 Rudimenttia-kirjan materiaaliin. Hannu Rauhala on entinen pianisti, ja siksikin kiinnostunut soiton opettamisesta.

Tutustuttuaan saamaansa materiaaliin, Hannu Rauhala sanoi: "Kun esimerkiksi kymmenen rumpalia harjoittelee suuren määrän tässä esitettyjä harjoitteita, heistä kaikista tulee erilaisia rumpaleita, sillä kaikilla meillä on omanlaisemme musiikillinen suodatin, mikä suodattaa materiaalin persoonallisuuksiemme mukaan. Jos taas harjoitteiden määrä on suppea, heistä tulee samalaisia. Kannustan kirjan julkaisemiseen, lähdetiedot vain esiin."

Syksyllä 1989 Irmeli sai kirjan kuvitettua ja taitettua. Painopaikka oli Erkki Wessmanin suosittelema, Matti Arramiehen perustama ja omistama ARRA-PAINO.

Saatuani kirjan painosta, vein siitä näytekappaleen Musiikki-Fazerin nuottiosastolle, mikä sijaitsi silloin Töölössä, johtajanaan Kai Airinen. Noin viikon kuluttua Kai Airinen soitti, ja sanoi - "meillä on täällä töissä rumpali Miri Miettinen, ja hän sanoi että tilaa näitä, sillä onhan sinulla hyllyssä paljon huonompiakin kirjoja. Ajattelin laittaa sen tukkumyyntiin, joten laita tulemaan 200 kpl". Lisäksi kirjastopalvelu tilasi kirjaa ja samaan aiheeseen liittyvää videota 7 OLENNAISTA RUDIMENTTIA. Myös Tampereen musiikkiluokat ottivat käyttöönsä kirjan ja videon.

Olin tilannut varmuuden vuoksi vain 600 kappaleen painoksen, ja olin tyytyväinen Musiikki-Fazerin tilaukseen. Markkinoin kirjaa eri musiikkiopistoille ja konservatorioille niin hyvällä menestyksellä, että "jouduin" ottamaan siitä toisen samankokoisen painoksen. Kirjan vastaanotto oli niin hyvä, että sitä käyttivät myös yksittäiset Sibelius Akatemian opettajat. Tampereella, erityisesti Pirkanmaan Musiikkiopistolla oli vaikeampaa kahden muun opettajan suhteen. PMO:lle oli perustettu pop-jazz osasto, ja olin vuonna 1987 kutsunut yhteistyökumppanikseni osastolleni toisen opettajan. Pop-jazz osaston opettaja kysyi, kun pidimme palaveria yhteistyöstämme - "olisiko teillä mielessä mitään rudimenttikirjaa, mitä me kaikki kolme voisimme käyttää?" Ehdotin 40 Rudimenttia kirjaa mainiten, että se on suomenkielinen, ja lähdemateriaalina Ken Mazurin Basic Technique kirja. Syntyi kiusallinen hiljaisuus, eikä kirjaa otettu yhteiskäyttöön.

Vuonna 1989 lopetin työskentelyn Loimaan seudun Musiikkiopistossa, ja syksyllä aloitin rehtori Hannu Perälän kutsumana Virtain Musiikkikoulussa ensimmäisenä lyömäsoitinopettajana.

Vuoteen 1990 mennessä olin jo tilannut oppilailleni Ken Mazurin kirjaa sen tehokkuuden ja perusteellisuuden vuoksi. Tammikuussa 1990 kirjoitin Kenille, että olisi mukava kuulla ja nähdä, kuinka vuoden 1976 maailmanmestari soittaa. Hän vastasi, että on juuri pitänyt 90 minuutin mittaisen klinikan, ja sanoi lähettävänsä siitä videotallenteen. Maaliskuussa video sitten tuli, mutta ongelmana oli, että video ei ollut PAL, vaan NTSC. Sain tilatuksi ajan eräästä videofirmasta sen katsomiseksi. Menimme Jyri Kurrin kanssa katsomaan sen suurin odotuksin. Katsottuamme sitä noin 45 minuuttia, Jyri kysyi - "kannattikohan tämä tilata?" Sanoin, että ehdottomasti, nyt tiedämme mitä on todellisuuus, kun puhutaan laadusta ja tehokkuudesta! Palattuani katsomistilanteesta, Esko Vuorinen seisoskeli talomme edessä ja kysyi - "miltä se Mazur vaikutti?" Sanoin, että jos hän tulisi tuolta, ja kävelisi talomme tiiliseinän läpi, et ihmettelisi yhtään! Teetin videosta parhaille oppilailleni ja itselleni PAL-kopiot, ja jaoimme kustannukset, noin 1000 Markkaa keskenämme.

1980-90 lukujen taitteessa Tommi Rautiainen pyrki Sibelius Akatemian Jazz-osastolle, mutta häntä ei hyväksytty. Koska SibA ei tärpännyt, Tommi päätti pyrkiä New Yorkin Manhattan School of Music:iin, ja pääsi ensi yrittämällä. "Pakollisten" pääsykoesoittojen lisäksi Tommi soitti ylimääräisenä nauhalle rudimenttistandardin The Connecticut Halftime.

Vuonna 1991 sain Ken Mazurilta liittymislomakkeen ja suosituksen liittyä International Association of Rudimental Percussionists -yhdistykseen. Yhdistyksen perustaja oli Dave Vose Berklee College of Music:ista. Liittyminen kannatti, sillä vuonna 1992 Rudimental Percussionists -lehteen ilmestyi kuvitettu juttu oppilaideni kanssa tekemästäni rudimentaalisesta työstä Suomessa.

Vuonna 1992 äänitimme Rumpuryhmä 88:n kanssa muutaman rudimenttistandardin, äänittäjänä Petri Silas. Lähetin C-kasetin Ken Mazurille pyytäen kommmenttia soiton laadusta.

Maaliskuun lopulla 1993 matkustin Tommi Rautiaisen luo New Yorkiin kahdeksi viikoksi. Asuin Tommin 8:n neliön asunnossa, ja Tommi oli saanut luvan nukkua vierailuni ajan vuokraemäntänsä sohvalla. Tommi oli sopinut Dave Vosen kanssa vierailusta Bostonissa. Asuimme Daven luona, ja saimme tutustua Boston Crusadersin harjoituksiin la 3.4, ja su 4.4.. Bostonin reissu oli todella hyvä: "löysin" Dave Vosen kirjan The Developing Drummer. Kirja oli niin hyvä, että kannustin Davea kustantamaan sen itse, koska kustantaja ei halunnut tehdä uusintapainosta. Dave kustansi sen itse, ja myöhemmin Berklee Press teki siitä päivitetyn painoksen nimellä The Reading Drummer. Kirjasta on Berklee Pressin kustantamana jo menossa toinen painos, minkä viimeksi päivitetyn painoksen takakannessa on kirjoittamani suositusteksti.

Palattuamme Bostonista, päätimme Tommin ehdotuksesta soittaa Ken Mazurille. Puhelu olikin merkittävä: olin lähettänyt Mazurille Rumpuryhmä 88:n soittaman äänitteen rudimenttistandardeista, ja sain perusteellisen palautteen soitosta.

Ken Mazur: "Mielestäni soiton laatu on varsin hyvää verrattuna siihenkin, miltä täkäläiset rumpuryhmät tätä nykyä kuulostavat. Mielestäni kuulostaa kuitenkin siltä, että viimeinen askel 'ammattilaisten' ja 'todella hyvien' välillä täytyy vielä suorittaa. Se sisältää mm. yhteisen kapulakorkeuden löytämisen sekä kapulakulmien yhtäsuuruuden jne.... Vaikeaa ja aikaa vievää, mutta taatusti palkitsevaa. Ainoa kritiikki on yhteisen tyylin puuttuminen, joka saa aikaan pikkunuottien ajoitusongelman. Muutoin oikein hyvä, ryhmän jäsenet osaavat soittaa. Korostan sitä, että en ole nähnyt ryhmän soittavan, vaan arvioni on kuulemani ääninauhan perusteella." (Ääninauhalta suomentanut Jaan Wessman).

Lisäksi Ken sanoi: "Koska Risto on nyt New Yorkissa, hänen on ehdottomasti mentävä opettajani Jay Tuomeyn luo tunnille, koska hän on parasta mitä on olemassa. Annan numeron, soitatte hänelle, tiedän hänen olevan kotona, koska lopetin juuri äsken puhelun hänen kanssaan". Soitimme Jaylle, ja saimme ajan lauantaille 10.4., mikä oli toiseksi viimeinen päiväni USA:ssa. Jay sanoi vielä puhelimessa: "Teidän on oltava vähintään kaksi tuntia, sillä yksi tunti ei riitä." Olisin päässyt samana päivänä tunnille Joe Morellon luo, mutta Jay vei voiton, koska halusin tietää miksi Morello on niin hyvä kuin on. Jäätyämme junasta Fairfieldin asemalla, aloimme kävellä kohti sovittua tapaamispaikkaa. Ensimmäisen näkemämme auton rekisterikilvessä luki SISU, se oli hyvä enne! Se, miksi Joe Morello oli niin hyvä, selvisi Jay Tuomeyn luona, kuten olin olettanut. Oltuamme Jayn luona 4 tuntia, hän ajoi meidät vaimonsa Jeanin kanssa rautatieasemalle, ja koska hän huomasi meidän olevan aivan poikki, hän sanoi viitaten oikealle - "New York on tuolla päin." Hetken matkustettuamme huomasin että matkustamme päinvastaiseen suuntaan kuin oli ohjeistettu. Seuraavalla asemalla sitten vaihdoimme New Yorkiin menevään junaan. Konduktööri yritti rahastaa meiltä lisämaksun, mutta Tommi, näyttelemällä täysin ummikkoa, pelasti tilanteen, ja aikansa yritettyään konduktööri viittasi kädellään, että olkoon. Menimme New Yorkissa syömään, ja ruokaillessa Tommi sanoi - "nyt sinä olet väsynyt, minä otan sinusta valokuvan." Emme jaksaneet illalla olla edes jazz-klubilla, vaan toivuimme väsymyksestä Tommin asunnolla. Yöllä itkin onnesta - olinhan päässyt alkuun 45-vuotiaana. Seuraavana päivänä oli kotiinlähdön aika. Totesin itselleni: parempaa isäntää New Yorkin vierailulle en voi edes kuvitella.

Syksyllä 1993 Tommi Rautiainen matkusti Fairfieldiin Jay Tuomeyn luo, mukanaan 40 Rudimenttia -kirja ja Rumpuryhmä 88:n c-kasetti. Sain Jayltä perusteeellisen analyysin kirjasta, samoin kuin Rumpuryhmä 88:n soitosta. Ystävystyimme Jayn kanssa, ja yhteistyömme jatkui hänen kuolemaansa saakka kevättalveen 2002.

Yhteistyö Dave Vosen kanssa jatkui. Vuonna 1994 Dave tuli pitämään oppilailleni mestarikurssia. PMO:n rehtori Markku Kojo lupasi PMO:n maksavan Dave Vosen lentolipun. Lentolippu oli ainut korvaus, minkä Dave vaati Suomeen tullakseen. Kun Daven tulopäivä lähestyi, menin pyytämään rehtori Kojolta luvattua lippurahaa. Kojo siihen: "Onko Päivi luvannut sellaista?" (Päivi oli PMO:n kanslisti). Rehtori ei siis pitänyt lupaustaan! Kysyin, voinko käyttää PMO:n aulaa Daven klinikan pitämiseen. Sain luvan. Markkinoin klinikkaa, ja mm. Muusikko-lehdessä oli siitä Timothy Ferchenin kirjoittama puffi: "Yksi maailman parhaista opettajista, mitä rudimentaalisuuteen tulee, pitää Pirkanmaan Musiikkiopistolla klinikan."

Saimme PMO:n aulan täyteen suomalaisia, myös eturivin lyömäsoittajia. Timothy Ferchen oli tulkkina. Lippurahoilla saimme kustannettua Daven lentolipun ja hänelle täyden ylöspidon. Noin 10 päivää kestänyt vierailu oli menestyksekäs: saimme parasta mahdollista ohjausta ja rumpaleille intoa. Lisäksi Dave laati meille ohjelmistoa ja siihen tarvittavat soittimet: 4 snarea, 3 bassorumpua, quadit, käsicymbaaalit ja kellopelin.

Vierailun loppupuolella rehtori Kojo vei meidät syömään ravintola Rustholliin, Tommi Rautiainen oli tulkkina. Kojo esitteli vaikutusvaltaansa, ja toivotti Daven tervetulleeksi uudestaan, ja että hän voisi tuoda seuraavalla mukanaan itsensä tasoisia kolleegoita (puhaltajia). Jutut olivat sen verran korkealentoisia, että poistuttuamme Rusthollista Dave kysyi - "voiko rehtorin puheisiin luottaa?" Sanoin vastaavani vain omista puheistani, mihin Dave - "onko hän Talking Man?" Puheista ja lupuksista myöhemmin lisää.

Vuoden 1994 lopulla oli tarkoitus tilata Daven suosittelemat soittimet. Pyysin Soitin Laineelta tarjouksen, koska se on Premier rumpujen maahantuoja. Tarjous tuli, ja PMO:n johtokunta hyväksyi sen kokouksessaan. Sitten alkoivat ongelmat: rehtori Kojo sanoi, ettei niitä voida tilata, vaan pitää pyytää kilpailevia tarjouksia. Sanoin sen olevan turhaa, koska edullisempaa tarjousta tuskin voi saada, sillä Soitin Laine on kyseisten rumpujen maahantuoja. Koska vastaanpaneminen oli niin massivista, soitin PMO:n johtokunnan puheenjohtajalle kertoakseni tilanteen. Puheenjohtaja hämmästeli tilannettta, ja sanoi: "asia soittimen suhteen on täysin selvä, johtokunta on hyväksynyt tarjouksen, ja odottaa vain, että ne tilataan. Aikaa kului hukkaan niin paljon, että saimme soittimet vasta toukokuussa 1995. Davelta oli jo tullut sovituksia joissa luki - SOVITETTU RISTO SKRIKBERGILLE. Koko ohjelmisto on nykyään Jari Kantosen hallussa.

Syksyllä 1995 aloitimme ohjelmiston harjoittelun uusin soittimin. Saman syksynä oli Tampere-talossa Nexus-lyömäsoitinfestivaaali, jossa soitimme kahteen otteeseen noin puolen tunnin ohjelmiston hyvällä menestyksellä. Paikalla oli tietysti lukuisa määrä suomalaisia lyömäsoitttajia, joiden joukossa mm. Lahden Kaupunginorkesterin silloinen patarumpali, nykyinen Sibelius-Akatemian varadekaaani Olli-Pekkka Martikainen. O-P seurasi tekemisiämme kiinnostuneena, ja totesi: "tuosta lajista en tiedä mitään". Nexus-yhtyeen jäsenet sanoivat rumpuryhmämmme olevan silloin ainut sen tyylinen Euroopassa.

Useita vuosia myöhemmin, 2000-luvun puolella pidin Olli-Pekan kutsumana Sibelius-Akatemiassa mestarikurssin aiheesta, yhtenä opiskelijana paikalla oli Santtu-Matias Rouvali, joka päivän päätteeksi kiitti hyvästä kurssista.

Keväällä 1996 osallistuimme Rumpuryhmä 88:n kanssa Tampereen Konservatoriolla järjestetyille Valtakunnallisille Puhallinmusiikkipäiville. Soitimme esittelyluontoisessa konsertissa saman ohjelmiston kuin Nexus-lyömäsoitinfestivaalilla. Sali oli täynnä eri puolelta Suomea tulleita puhallinorkestereiden soittajia ja kapellimestareita. Konsertin jälkeen aplodit olivat niin voimakkaat, että lähes säikähdin. Aplodien laannuttua kysyin yleisöltä, onko kenelläkään kysyttävää aiheesta. Ensimmäinen kysyjä oli vaikutusvaltainen "musiikkipäällikkö", jonka kysymys kuului: "Mitä se tuollainen soitto on, aivan kuin halkoja olisi hakattu?" Porukka salissa oli hämmentynyt, ja vastasin mahdollisimman neutraalisti. Kysyjä jatkoi moittimalla rumpuryhmäläisten kävelytyyliä veteläksi. Olin eri mieltä, ja lisäsin nuorten kyllä saavan lisää sotilaalllsuutta jos ja kun he hakeutuvat Puolustusvoimien Varusmiessoittokuntaan. Keskustelutilaisuus kuivui kokoon kysyjän ansioista. Kun sali oli tyhjenemässä, kolme Puolustusvoimien soittajaa tuli kiittämään selkeästä ja parhaasta heidän näkemästään ja kuulemastaan esityksestä. Myös PMO:n rehtori Markku Kojo oli eturivissä konsertin ajan, ja sanoi minulle myöhemmin, että se oli erinomainen esitys (olimmehan PMO:n edustajia).

Kesän korvalla 1996 Dave Vose tuli toisen kerrran vieraaksemme, ja piti harjoitukset sovittamansa ohjelmiston esittämiseksi. Ohjelmistomme laajeni mm. Dave Brubeckin kappaleella Blue Rondo ala Turk, mikä on Columbia Pictures-yhtiön tilaustyö. Itsenäisyyspäivän aattona 1996 pidimme koululaiskonsertin Sylvään koululla Vammalassa. Yllätykseksemme koulun videokarho tallensi konsertin videolle, mikä on visusti tallessa.

Syksyllä 1996 ilmestyi OTAVAn kustantamana laatimani alkeiskirja Harjoitellen rumpaliksi. Sain idean kirjaan vuonna 1994 vieraillessani Dave Vosen luona. Hänen Systematic Sticking järjestelmänsä, missä neljän nuotin ryhmästä 1. ja 3. nuotti soitetaan oikealla kädellä, ja 2. ja 4. nuotti vasemmalla kädellä teki vaikutuksen, koska olin jo nuorena itsenäisesti ajatellut kyseisen järjestelmällisyyden olevan käsijärjestyksille tehokas. Dave Vose toteaa kirjan takakannessa: "Kun nämä käsijärjestykset on opeteltu, vaikeammat käsijärjestykset on helpompi toteuttaa." OTAVA ei ottanut kirjasta toista painosta, joten sain oikeudet itselleni. Omakustanteena kirjasta on jo kaupoissa toinen painos, siis yhteensä kolmas painos meneillään.

Syksyllä 1996 aloitin Huittisten Musiikkiopiston lyömäsoittimien tuntiopettajana yhtenä päivänä viikossa. Oppilaana oli muutama lahjakas nuori. Mieleen jäi erityisesti Niko Rapakko (nykyään Anton Laurila), jolle edellinen opettaja oli sanonut - "sinusta ei tule koskaan mitään!" Myöhemmin monet ovat huomanneet, että tulipa hyvinkin.

Alkuvuodesta 1997 luin lehdestä Rainer Steniuksen palanneen USA:sta Suomeen. Olin jo vuosia ajatellut, että pitäisi löytää henkilö, joka ymmärtäisi valmennuksesta siinä määrin, että voisi auttaa minua rumpaleiden valmennuksessa. Rainer liikuntatieteen tohtorina vaikutti lehtijutun mukaan juuri sellaiselta joka voisi auttaa. Soitin ystävälleni kiekonheittäjä Markku Tuokolle, jonka poika Matti oli ollut oppilaanani aiemmin. Markku oli heti mukana, ja sanoi: "älä mene soittamaan hänelle, hän on niin omituinen! Minä hoidan homman ja ilmoitan kun voit soittaa hänelle". Kului pari viikkoa ja lupa tuli.

Soitin saamaani salaiseen numeroon. Kerrottuani asiani, Rainer innostui, ja sanoi tulevansa käymään meillä. Menin vastaan Viinikan Teboilille sovittuna päivänä, ja ajoimme meille. Esitin Rainerille Rudimentaalisen rummunsoiton 4 peruslyöntiä ensin hidastettuina liikeratoina, ja sitten yksittäisinä lyönteinä. Rainer: "Liikkeet ovat motoriikaltaan ja mekaniikaltaan optimaaliset." Seuraavaksi esitin Double Stroke Rollin kiihdyttäen 1,5 min. ja hidastaen 1,5 min.. Rainer otti paperin ja kynän esiin, ja sanoi kolme minuuttia olevan liian pitkä aika kyseisen asian harjoitteluun. Hän murisi hetken, ja sanoi: "SIINÄ SE ON, 45 SEKUNTIA KIIHDYTYS JA 45 SEKUNTIA HIDASTUS. TEET SIIS VAIN HUIPUN 6 KERTAA 10 SEKUNNIN TAUOILLA, JA HIDAS HARJOITTELU LÄMMITTELYNÄ."

Palaverin lopulla paljastui, että Rainer oli menossa pitämään luentoa yleisurheiluvalmentajille. Kysyin, saanko tulla vaimoni ja oppilaani Jyri Kurrin kanssa kuuntelemaan luentosi. Sain luvan. Rainer aloitti luentonsa seuraavasti: "Mihin ovat kadonneet entiset, 15-17 vuotiaat lahjakkaat suomalaiset yleisurheilijanuoret?" Valmentajat katselivat toisiaan, eikä kukaan osannut vastata, joten Rainer vastasi itse: "Konttoripäälliköt ovat valmentaneet heidät pilalle!" Siitä seurasi luento, missä mainittiin nimeltä valmentajia, jotka eivät olleet tiedoissaan tarvittavalla tasolla.

Vuodesta 1997 olen käyttänyt Rainer Steniukselta saamiani ohjeita harjoitteluun oppilaillani, ja tietysti itselläni. Alusta lähtien kokemukset tuntuivat niin hyviltä, että olen neuvonut kyseistä järjestelmällisyyttä myös muiden soittimien soittajille ja opettajille. Nuorimpana Rainerinohjeet sai Péter Fodor (joka aloitti Virtain Musiikkiopistollla syksyllä 1999, ja on nykyään Tampere Filharmonian patarumpujen varaäänenjohtaja), ja vuonna 1997 Niko Rapakko (nykyinen Anton Laurila). Péter Fodorin äiti (pianonsoitonopetttaja) otti ohjeista myös vaarin, ja tuli kerrran luokkaani, ja sanoi: "SE PAPERI ON NIIN HYVÄ, ETTÄ SILLÄ PITÄISI TAPETOIDA SEINÄT!"

Vuonna 1997 Tampereen Kaupunginorkesterin lyömäsoittaja Mikko Honkanen putosi talonsa katolta, ja katkaisi molemmat kätensä. Siitä aukesi vuoden tuuraus Valkeakosken Musiikkiopistolla. "Vuosi" kesti 10 vuotta. Sekin oli antoisaa aikaa. Rehtori Timo Pajuoja arvosti rudimentaalisuutta. Kerran opettajien koulutuspäiväkokouksessa Timo Pajuoja kysyi, olisiko mitään "erikoisintressialaa", millä voisimme osittain kohottaa opistomme profiilia julkisesti. Ehdotin rudimentaalisuutta, koska siihen mennessä sitä ei virallisesti ollut opetusohjelmassa, vaan ainoastaan "sivutuotteena". Eräs laulunopettaja huudahti: "EI ME YHTÄ NOSTETA!" Asiasta ei keskusteltu enempää.

Vuoden 1997 syksyllä Nexus oli toisen kerran Tampereen Kaupunginorkesterin solistina. Tällä kertaa he tarvitsivat naruviritteistä rumpua. Minulla oli silloin ainut sellainen Tampereella, ja niin vuokrasin sitä orkesterille. Nähtyään Cooperman rumpuni (Liberty Model 17"x21"), Robin Engelman oli sanonut haluavansa tavata rummun omistajan. Tapasimme PMO:lla, ja pidimme pitkän palaverin. Tiina Laukkanen oli tulkkina. Palaverin loppupuolella Robin pyysi minua soittamaan Single Ratamacuen. Kysyin, haluaako hän sen kiihdytetynä ja hidastettuna vai vakiotempossa. Robin siihen, että "kuinka haluat". Esitin sen kiihdyttäen ja hidastaen. Esityksen päätteeksi Robin huudahti: "OOH, NEW ENGLAND!" Hän siis tunnisti alueen, mistä olin oppini saanut. Palaverin päättteeksi katsoimme vielä videolta Rumpuryhmä 88:n konserttitallenteen. Ystävystyimme, ja siitä alkoi yhteistyömme. Seuraava vaikuttava kokemus oli saada noin puolen vuoden kuluttua Robinilta historiallista rudimenttimateriaalia sisältävä paketti. Paketissa oli myös Robinin kirjoittama soolo Clean it Up ....... Please!

5.6. 1998 PMO:n rehtori Markku Kojo piti kokouksn kahden lyömäsoitinopetttajan (Ari Isotalo ja Kari Siukonen) kanssa. Minua oli jo siihen mennessä pyöritelty "tervassa ja höyhenissä", etten katsonut aiheelliseksi mennä kokoukseen, varsinkin, koska kokous pidettiin loman jo alettua, ja paikkana ei ollut PMO, vaan kahvila Pyynikiportti Papinkadulla. Epäilykseni kokouksen aiheesta oli, että siinä käsitellään kykenemättömyyttäni opettajana. Jälkeenpäin saamani, tallessa oleva fakta kokouksesta todisti epäilykseni oikeaksi ("oppilaani eivät osaa soittaa edes käsicymbaaleita eikä bassorumpua") Ristiriitaa oli, koska niinä aikoina kaikki Nuoriso-orkesteri Vivon lyömäsoittajat olivat oppilaitani, ja Tampereen Ev. Lut. SRK:n puhallinorketeri oli voittanut Suomen mestaruuden, ja myös siinä kaikki lyömäsoittajat olivat oppilaitani. Rehtori Kojo jopa soitti minulle aiemmin tallennetta SM-kisoista, ja kehui lyömäsoittajien olevan "ammattilaistasoa". Oppilaitani vähennettiin PMO:ssa, kunnes minulla ei ollut yhtään oppilasta Tampereen opetuspisteessä, vaan ainoastaan muutama Vammalassa. Syynä syrjimiseeni oli ilmeisesti se, että olin oikeudessa todistamassa erään opettajapariskunnan puolesta, joiden lainvastaiset potkut rehtori oli organisoinut. Tietysti se oli katkeraa, koska PMO, NMKY:n alainen, yksityiseen musiikkioppilaitokseen verrattava laitos joutui maksamaan kuluja lainvastaisesta irtisanomisesta 501.096,00 Markkaa plus sosiaalikulut. Sen lisäksi PMO velvoitettiin tekemään miespuoliselle opettajalle (pianisti) "sementoidun" työsopimuksen, minkä nojalla hän pystyi työskentelemään PMO:lla eläköitymiseensä saakka.

Keväällä 1999 Virroilla eräs isä (klarinetinsoitonopettaja) tuli puheilleni, ja sanoi: "Minulla on 8-vuotias poika Peter, joka ilmoitti aloittavansa soiton opiskelun, ja soittavansa lyömäsoittimia tai ei mitään". Sanoin, että pyrkimään vaan! Niin alkoi seuraavana syksynä Peter Fodorin opiskelu. Miehestä myöhemmin lisää.

Vuonna 1999 Dave Vose tuli Suomeen kolmannen kerran, jolloin hän piti kurssin Oulun Konservatoriolla, Huittisten Musiikkiopistolla ja Tampereen Ev. Lut. Srk: oppilaille, missä hän piti myös konsertin. Järjestelyistä erityiskiitos Pekka Arolalle. Palatessamme Oulusta Pohjanmaan kautta, soitin Teemu Vuorelalle, ja kysyin, voisiko hän tulla Lapuan Shellille kahville, ja mainitsin Dave Vosen olevan kyydissä. Teemu tuli paikalle, mukanaan tuore Percussive Art Societyn lehti, missä oli Daven kirjoittama artikkeli Double Stroke Rollista. Teemu sai Dave Voselta rumputunnin Lapuan Shellin pihalla sillä välin, kun me Jyri Kurrin kanssa kahvittelimme. Oli hauska näky, kun Dave ja Teemu touhusivat, ja harjoituspädi oli Citikan takaluukun päällä. En usko, että kukaan muu olisi saanut sen luokan tekijältä rumputuntia minkään huoltoaseman pihalla.

Vuoden 1999 syksyllä ilmoitin Huittisten Musiikkiopiston rehtorille Riitta Riikkilälle lähteväni syksyllä 2000 USA:han tapaamaan opettajaani Jay Tuomeytä, aiheena tuleva 4 Peruslyöntiä kirja. Pyysin opistolta tukea, koska käyttäisin tietysti tulevaa kirjaa myös Huittisten Musiikkiopistossa. Rehtori oli myötämielinen, ja sanoi puhuvansa asiasta koulutuspäällikölle. Koitti vuoden 2000 kevättalvi, ja kysyin rehtorilta, onko hän hoitanut lupaamansa asian. Sanoi kohta hoitavansa! Päättelin, ettei hän hoida, ja pyysin koulutuspäälliköltä audienssin. Päästyäni koulutuspäällikön puheille, kerroin asiani. Koulutuspäällikkö kysyi, minkälaista summaa olin ajatellut. Sanoin kustannusarvion olevan noin 15.000 Markkaa, koska tarvitsen matkalle tulkin, ja 1.500 Markkaa on minulle paljon. Koulutuspäällikkö lupasi 1.500 Markkaa, ja kysyi, onko rehtori talossa. Sanoin, että oletettavasti on. Myöhemmin iltapäivällä näin rehtori Riikkilän musiikkiopiston pihalla, ja hän oli jotenkin poissa tolaltaan. Kysyin, mikä on hätänä? Riikkilä siihen: "Koulutuspäällikkö kutsui minut huoneeseensa, ja sanoi, että Risto Skrikberg lähtee USA:han ja Huittisten kaupunki tukee häntä 1.500 Markalla. Sinulle minä sanon, että kansainvälistymistä ei kannata yrittää estää!"

Vuonna 2000 Harri Lehtinen kutsui minut yhteistyökumppanikseen Tampereen Konservatoriolle. Se olikin hyvä, koska Huittisissa opetukseni puolitettiin kahdesta päivästä yhteen, ja myös PMO:lla tunteja oli vähennetty. Olin saanut aiemmilla työpaikoilla kokemusta erilaisista ristiriitaisuuksista, joten sanoin Harrille ensimmäisenä työpäivänä, että jos välillemme alkaa ilmestyä ristiriitaisuuksia, meidän täytyy puhua ne selviksi viipymättä.

Syksyllä 2000 matkustimme Jyri Kurrin kanssa USA:han 4 Peruslyöntiä -kirjan materiaalin kanssa tapaamaan opettajaani Jay Tuomeytä. Kävimme Jayn kanssa tulevan kirjan materiaalin läpi lyönti lyönniltä. Sain tarvitsemani varmistukset ja korjaukset kustaantaakseni kirjan. Dave Vose laati kirjaan takakannen tekstin. Olin saanut Jayltä ainekset peruslyönteihin vuonna 1993, ja seitsemän vuoden harjoittelun jälkeen olin valmis laittamaan tiedon kansien väliin. Vaimoni Irmeli teki taas kuvat ja taiton. Omistin Rudimentaalisen rummunsoiton 4 Peruslyöntiä -kirjan Jay Tuomeylle, koska kyseisen kirjan tekeminen ja julkaiseminen ei olisi ollut mahdollista ilman hänen apuaan. Jay kuoli maaliskuussa 2002 ALS-sairauteen, mutta ehti saada kirjan ennen kuolemaansa. Kiitoskirjeessään Jay mainitsi mm.: "Tirautimmepa vaimoni Jeanin kanssa kyyneleet." Jay käytti useasti yhteistyömme ohessa sanaa Palkitsevaa. Koin myös palkitsevuutta. Erityisesti muistan Jayn sanonnan vuodelta 1993: "Autan mielelläni suomalaisen Rudimentaalisuuden kehittämisessä, se on suuri vastuu, mutta otan sen mielelläni."

Kävimme samalla reissulla myös Fifers&Drummers -museossa, mistä löysin kirjan THE STURTZE DRUM INSTRUCTOR by EARL S. STURTZE. Earl S. Sturtzea sanotaan "käsivarsitekniikan isäksi". Monet merkittävät rudimentalistit, kuten Frank Arsenault, Jay Tuomey jne...., olivat Sturtzen opppilaita. Asuimme Dave ja Donna Vosen luona, ja Dave toimi kuskina koko reissun ajan, jolloin kävimme myös Rochesterissa DCA:n MM-kisoissa, joissa, kun viidenneksi paras ryhmä oli soittanut hetken, Jyri sanoi: "Kyllä minä nyt ymmärrän miksi sinä haalasit minut tänne." DCA on ns. Seniorien Rumpu ja Puhallinryhmä, missä ei ole yläikärajaa, kuten DCI:ssa.

Entinen oppilaani Jyri Kurri (nykyään Tampere Filharmonian lyömäsoitinten äänenjohtaja) aloitti opiskelun Toronton Yliopistossa syksyllä 2000. Jyrin opettaja Robin Engelman lähetti myöhemmin 4 Peruslyöntiä -kirjan John S. Prattille. Pratt piti kirjasta ja sen kuvituksesta, ja silloin alkoi ystävyys ja yhteistyö myös hänen kanssaan mm. kirjojen vaihdon suhteen. Ensimmäisen lähetyksensä saatesanoiksi John S. Pratt kirjoitti: "Robin Engelman kertoo minulle usein kuinka tasokkaita sinulta hänelle päätyneeet oppilaat ovat. Niinpä haluaisin kiittää sinua siitä pyyteettömästä työstä, jota teet sekä opetuksesi että sävellystyösi kautta perinteisen rudimentaalisen rummunsoiton hyväksi. Olen edellisen kerrran vaihtanut omistuskirjoituksin varustetun kirjan tohtori Fritz Bergerin kanssa Sveitsissä 60-luvulla. Nyt tuntuu olevan erityisen sopivalta jatkaa tätä perinnettä kanssasi." Yhteistyöstä myöhemmin lisää.

Yhteistyö Tampereen Konservatoriolla Harri Lehtisen kanssa sujui erinomaisesti, ja oli hyvin palkitsevaa. Vastuullani oli alkeisopetus, ja myös pidemmälle edenneiden opiskelijoiden ohjaus, joille oli tärkeää vahvistaa perusasioiden hallintaa. Oppilasmäärä lisääntyi pikkuhiljaa, samoin kuin yhteistyö laadun parantamiseksi, mitä soittotekniikkaan tulee.

Vuonna 2002 Dave Vose oli neljännen kerrran Suomessa, jolloin hän piti TAMK:n opiskelijoille mestarikurssin.

Vuoden 2003 keväällä irtisanouduin PMO:lta, koska rehtori ei arvostanut työtäni siellä lainkaan, eikä oppilaita ollut kuin muutama Vammmalan opetuspisteessä. "Ura" siellä kesti 23 vuotta, mutta hiipui "määrätyistä syistä"!

Vuonna 2006 John S. Pratt perusti yhdistyksen International Association of Traditional Drummers, jonka jäseneksi hän myös minut kutsui. Yhdistyksemme intohimoisena tehtävänä on vaalia perinteisen 26 Amerikkalaisen Rudimentin laatua ja säilymistä. John S. Pratt perusti yhdistyksen täysin omalla kustannuksellaan. Jäsenmaksua ei ole. Peter Fodorin lisäksi yhdistykseemme kuuluu muutama suomalainen, perinteet hallitseva rumpali/lyömäsoittaja. Suurin osa, kuten esimerkiksi Bob Becker, Kay Stonefelt, Robin Engelman ja Jay Tuomey (postuumisti), ovat muualta kuin Suomesta.

Vuonna 2007 sain Kay Stonefeltilta kutsun USA:n Fredoniaan (State University of New York at Fredonia) pitämään mestarikurssin legendaaristen John S. Prattin ja Nick Attanasion kanssa. Tulkki oli välttämätön keikan vaatimusten suhteen, ja tällä kertaa tulkikseni lähti entinen oppilaani, nykyinen ystäväni Jari Kantonen.

Matka toteutui lokakuussa 2007. Ensin oli kolmipäiväinen, konserttiin päättynyt mestarikurssi Suny Fredoniassa. Konsertissa oli mukana mm. CADRE (Canadian Associates Drumming Rudimental Excellence) ja Robin Engelman. Konsertin avausnumerona soitimme John S. Prattin ja Nick Attanasion kanssa The Downfall of Paris, Jari soitti Les Parksin Caballeros-soolon, ja Jarin kanssa yhdessä soitimme Prattin CADRELLE omistaman sovituksen Ruffing The Downfall of Paris, sekä omina esityksinä soitin Robin Engelmanin Clean it Up........ Please, ja Prattin Robinille omistaman soolon Moby Dick. Kaikki mainitut löytyy YouTube-sivuiltani. Konserttia seuraavana päivänä Robin vei meidät Jarin kanssa Torontoon, missä pidin klinikan Toronton Yliopiston musiikkiosastolla. Paikalla oli muutaman kymmenen osallistujajoukko, joiden joukossa oli muuan rumpali, joka tuli klinikan jälkeen esittäytymään rumpalina, joka oli ollut muinoin Frank Arsenaultin klinikalla.

Toronton jälkeen menimme Ohion Columbukseen Pasic-tapahtumaan. Pasicin Cooperman-osastolla tapasin Dominick Cuccian, jonka kanssa soitimme siellä The Downfall of Paris'in, ja vaihdoimme kirjoja omistuskirjoituksin. Ohiossa tallensimme Percussive Art Societyn arkistoon videolle Itäisen Rannikon tyylisuuntaa siten, kuinka Jay Tuomey oli sitä minulle opettanut. Haastattelijana oli Dennis DeLucia ja paikalla oli myös tilaisuuden varsinainen organisoija Robin Engelman, sekä tietysti Jari Kantonen tulkkina. Sain soittaa esimerkit Coopermanin Liberty Model rummulla, millä oli soitettu Patrik Coopermanin hautajaisissa. Tallennuksen jälkeen meitä tuli vastaan Peter Erskine. Erskine kysyi Robinilta - "mitä olette touhunneet"? Robin esitteli minut Erskinelle, ja sanoi: "tallensimme juuri videolle Riston esittämänä Itäisen Rannikon tyylisuuntaa yhdistyksemme arkistoon." Peter Erskine siihen: "Mahtavaa, olet tuomassa tänne takaisin sitä, mikä täältä on katoamassa!"

Haastattelua seuraavana päivänä tapasin Ken Mazurin. Ken kysyi, mitä olimme tehneet siihen mennessä? Kerroin tallenustapahtuman. Ken siihen: "hyvä juttu, olen jo kauan puhunut siitä heille, eikä sitä ole toteutettu, ja sinä tulet Suomesta, ja se on nyt siellä." Päälle vielä kunnon halaus. Tapaaminen Mazurin kanssa kesti kuutisen tuntia, ja saimme vaihdettua mielipiteitä ja tietoa kunnolla. Esimerkki: olin puhunut oppilailleni vuosien varrella, että Jay Tuomeyn käyttämä hidastettu liike harjoittelussa on "länsimaistettua itämaista täydellisyyden tavoittelua". Juteltuamme aiheesta Kenin kanssa, hän kysyi: "etkö tiennyt, että Jay oli mustan vyön karateka?"

Viimeisenä Columbus-päivänä Old Guard piti esittelyluontoisen konsertin. Olisin mennyt juttelemaan kavereiden kanssa, mutta heidän luo oli niiin pitkä jono, että annoin periksi. Istuessamme hotellin aulassa, näin että Old Guardin tyypit roudaavat kamojaan hotelliin. Juoksin heidän peräänsä, otin kapulat taskusta, ja hihkaisin - TERVE KAVERIT, OLEN SUOMESTA, JA MINULLA ON AIVAN SAMANLAINEN TEKNIIKKA KUIN TEILLÄ! Eräs heistä huudahti: "TIEDÄN, SINÄ OLET RISTO!" Kysyin, mistä tiedät? Kaveri: "sinusta oli juttu vuonna 1992 Rudimental Percussionists-lehdessä."

Vuonna 2009 USA:n keikan innostamana päätin päivittää 20 vuotta vanhan kirjan 40 Rudimenttia, ja samalla tehdä DVD:n Rudimenttiklinikka (siitä on myös osittain englanninkielinen versio, nimeltään Rudimental clinic by Risto Skrikberg, mikä löytyy sivuiltani YouTubesta). Olin ajatellut soittaa DVD:lle esimerkit yhdessä Peter Fodorin kanssa, mutta Anton Laurilan ilmestyttyä takaisin kuvioihin, kysyin häntä mukaan. Samoin ajattelin, että 9-vuotias Leevi Lehtonen voisi olla mukana. Kaikki kolme saivat etukäteen tiedon osuuksistaan, ja valmistautuivat tehtäviinsä huolellisesti. Pidimme yhden harjoituksen kuvausta edeltävänä päivänä, ja kuvaus meni sujuvasti, sillä olihan Antonilla ja Peterillä yhdenmukainen tausta perusasioiden suhteen. Anton oli silloin 28v. ja Peter 18v., eivätkä he olleet tavanneet koskaan aikaisemmin. Leevin osuus oli Leevi rumputunnilla.

Vuonna 2010 sain Robin Engelmanilta viestin, missä hän sanoi muutaman yhdysvaltalaisen rudimentalistin toivovan 40 Rudimenttia-kirjaa englanninkielisenä. Teimme siitä 200 kappaleen painoksen. Kääntäjänä oli Petri Silas, ja "opiskelijakääntäjänä" Juuso Laakso. Taittoapuna tietokoneen kanssa oli Teemu Vuorela Seinäjoelta. 40 Rudiments-kirjaa olen jakanut "käyntikorttina" USA:han ja Kanadaan, samoin kuin yhteityökumppaneilleni aina Singaporeen, Ranskaan, Englantiin, Ruotsiin jne...... saakka. Vuonna 2010 soitin DVD:lle myös 26 Amerikkalaista Rudimenttia kiihdyttäen ja hidastaen. Myös kyseinen DVD löytyy YouTube sivuiltani.

Vuonna 2010 Peter Fodor pyrki Sibelius Akatemiaan, Rotterdamiin, Amsterdamiin ja TAMK:iin, ja olisi päässyt kaikkiin. Hän valitsi Amsterdamin (Consebatorium van Amsterdam, University of the Arts). Heti opiskelun aloitettuaan hän soitti minulle ensimmäisen soittotunnin jälkeen, mikä koski virvelirumpua, ja sanoi: "niillä ei ole täällä minkäänlaista kontrollia, he yrittävät muuttaa tekniikkaani, mitä teen?" Sanoi että, tule pois sieltä! Niin hän sitten poistui Amsterdamista ensimmäisen soittotunnin jälkeen, ja jatkoi kyseisen vuoden TAMK:ssa.

Seuraavana keväänä Peter matkusti Lontooseen, ja otti Lontoon Kuninkaallisen Musiikkiakatemian kolmelta lyömäsoitinopettajalta yksityistunnit, ja kysyi jokaiselta: "jos pyrin tänne ja pääsen, niin yritättekö muuttaa tekniikkaani?" Kaikki kolme sanoivat, ettei ole mitään syytä muuttaa tekniikkaasi, sillä sinulla on perusasiat erittäin hyvässä kunnossa. Niin hän sitten pyrki Lontooseen ja pääsi. Samana keväänä hän pyrki myös Sibelius Akatemiaan uudestaan, mutta häntä ei hyväksytty. Peter sanoi, ettei hän varmaan ollut vuodessa huonontunut. Syy hylkäämisestä jäi aluksi roikkumaan ilmaan, mutta myöhemmin saamani viesti kertoi, että pääsykokeen järjestäjätaho ilmeisesti suivaaantui, koska Peter ei ottanut edellisenä vuonna opiskelupaikkaa vastaan. Kahden Lontoon vuoden jälkeen Peter voitti Tampereen Filharmonian patarumpujen varaäänenjohtajan koesoiton, ja jatkoi vielä kaksi vuotta patarumpuopintojaan Amsterdamissa, opettajanaan ROYAL CONSERTGEBOUW ORCHESTRAn patarumpali Nick Woud (joka piti 2-3 vuotta sitten mestarikurssin SibA:n opiskelijoille), ja tietysti myös muita lyömäsoittimia, mutta enää hänen virvelirumputekniikkaansa ei puututtu.

Vuoden 2010 keväällä Virtain Merikanto-opiston rehtori Ulla Leppänen kutsui minut luokseen, ja sanoi, ettei musiikkiopisto maksa enää matkakorvauksiani kilometrikorvauksen mukaan, ja ilmoitti, että vast'edes saan matkakorvauksen julkisten mukaaan. Sanoin yhden lempiajatuksistani: muutos mikä ei ole parannus, on huononnus! En ottanut huononnusta vastaan 21 vuoden työrupeaman jälkeen, koska käytännössä ei olisi ollut edes mahdollista kulkea julkisilla aikataulusyistä. Eläköitymiseen olisi ollut aikaa 2 vuotta. Kyseisenlaista rehtorin toimintaa kutsun nimellä "tekniset potkut"! Ymmärrän kyllä rehtori Ulla Leppästä, sillä eihän kahden vuoden päästä eläkkeelle jäävälle voisi antaa potkuja! Hyvää Virroilla oli se, että monet harrastajat saivat lisää kontrollia soittoonsa, ja "kirsikkana kakun päällä" oli siellä soittonsa aloittanut, nykyinen ystäväni, ja korkean tason ammmattilainen Peter Fodor.

Siirryin eläkkeelle vuonna 2012, ja jatkoin vielä muutamalla tunnilla opettamista Tampereen Konservatoriolla kevääseen 2014. Erityisen kiitoksen annan rehtori Ilari Laaksolle, joka luottamuksellaan takasi työrauhan.

Maaliskuussa David Lindberg Ruotsista otti yhteyden Armens Musikkårs rumpaleiden edustajana: "Tänään rumpalimme ovat opiskelleet kirjastasi. Haluan sinun tietävän, että tällä kirjallasi olet antanut meille jotakin suurenmoista. Koko filosofiasi, siis paneutua syviin harjoituksiin rauhallisesti, suunnitelmallisesti ja ohjatusti tehdä lyönti kerrallaan, seurasi meitä, kun siirryttiin perinteisiin harjoituksiin, kuten "long ruff" ja "short ruff". Olemme yhdessä harjoitelleet tähän asti 4 tuntia neuvojesi mukaan, ja olemme tässä ajassa saavuttaneet ihan uusia tasoja. Haluaisimme tilata 7 kirjaa sinulta, jotta jokaiselle rumpalille tulisi oma kirja". Näin alkoi yhteityö Ruotsin puolelle.

Toukokuussa 2015 Suomen Puolustusvoimista soitettiin, ja ehdotettiin yhteistyötä, tavoitteena rumpaleiden yhdenmukainen tekniikka. Kesäkuussa 2015 oli ensimmäinen projekti Parolassa, missä samalla perustettiin reserviläisten Leijona Rumpuryhmä.

Vuonna 2016 Tomi Kauppilan ohjaama Varusmiessoittokunnan Rumpuryhmä teki kansainvälistä yhteistyötä Swiss Army Central Bandin rumpuryhmän kanssa Hamina Tattoossa. Kyseessä oli rumpuryhmien yhteinen soolo. Yhteistyö oli ensimmäinen laatuaan, ja voitiin toteuttaa juurikin yhteisen rudimentaalisuuden vuoksi. Esitykseen oli vain yhdet yhteisharjoitukset Baselissa Varusmiessoittokunnan vieraillessa Basel Tattoossa kaksi viikkoa ennen Hamina Tattoota. Harjoituksen jälkeen sveitsiläinen rumpukouluttaja totesi haluavansa jatkaa yhteistyötä sanoin: "Olin valmis perumaan koko projektin, koska kokemuksieni pohjalta en voinut tietää, kykeneekö Varusmiessoittokunnan rumpuryhmä soittamaan yhtenäisesti, sillä me käytämme rudimentteja. Mikäli jatkatte samaan tapaan, odotan innolla uusia projekteja". Yhteistyö jatkuu! Hamina Tattoossa esiintyi ensimmäisen kerran reserviläisten Leijona Rumpuryhmä, soittaen avaussoiton jokaiseen esitykseen.

Vuonna 2016 sain kutsun ensimmäiseen kansainväliseen Rudimental Symposiumiin Sveitsin Berniin. Kumppanikseni Berniin lähti entinen oppilaani, nykyinen ystäväni ja yhteistyökumppanini Tomi Kauppila Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnasta. Kolmipäiväisessä kokoontumisessa oli edustajia 11 maasta, joiden joukossa mm. Mark Reilly (Old Guard Fife&Drum Corps) ja David Lindberg. Kukin esitteli maansa rudimentaalisia perinteitä, kuten myös Tomi ja minä. Yhteistyö oli palkitsevaa, sillä olihan Jay Tuomey jo 90-luvulla kannustanut minua kontaktiin sveitsiläisten kanssa. Nyt se toteutui parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tyylikkäästi. Kuten eräs osallistuja mainitsi raportissaan esimiehelleen: "Paikalla oli eturivin rumpaleita suuri määrä, eikä joukossa yhtään pullistelevaa egoa!"

Vuoden 2016 lokakuussa Mark Reilly piti noin viikon kestävän kurssin Puolustusvoimien Varusmiessoittokunnassa Parolassa.

Vuoden 2017 heinäkuuussa Tomi Kauppila oli Old Guardin kutsumana Washingtonissa. Tomilla oli siellä kontakteja moniin eturivin perinteisiin rudimentalisteihin, mm. Jim Clarkiin, ja hän toimi siellä heidän kanssaan täysin tasavertaisena. Tähän tilanteeseen päästyämmme oli rudimentaalista toimintaa ollut Suomessa 37 vuotta.

Syksyllä 2017 Pop-Jazz Konservatorion lehtori Mika Säily kutsui minut pitämään koulutuspäivän opiskelijoille ja opettajille rudimentaalisuudesta, nimenomaan Yhdysvaltain Itäisen Rannikon tyylisuunnan mukaisesti. Se toteutettiin marraskuun 29. päivä. Pop-Jazz Konservatoriolla oli erinomainen vastaanotto ja hyvä tunnelma. Kuuden tunnin aikana saimme aikaan paljon, samalla kun yhteistyö sai aivan uuden ulottuvuuden. Saman päivän päätteeksi pidin lehtori Tommi Rautiaisen kutsumana klinikan Metropolian puolella. Tähän on syytä mainita: Tommi Rautiainen aloitti ensimmäisenä oppilaanani Pirkanmaan Musiikkiopistossa syksyllä 1980, ja oli näin ollen seurannut tuohon mennessä rudimentaalisuuden kehittymistä Suomessa "sisältä päin" yli 37 vuotta, ja hän on ollut merkittävin kumppanini kontaktien luomisessa Yhdysvaltain rudimentalisteihin 90-luvulla. Rankka päivä välillä klo 10-18, mutta kotimatka sujui kuin siivillä ilman väsymyksen häivää. Kiitokset vielä Mika Säilylle ja Tommi Rautiaiselle, samoin, kuin Pop-Jazz Konservatorion rehtori Janne Murrolle, joka mahdollisti tapahtuman.

Tilanne paranee koko ajan. Vuosia sitten oli TV:ssä Helkama -pyörän mainos, missä viimeinen lause kuului: "Vain pakki puuttuu!" Näyttää siltä, että pakki puuttuu myös suomen rudimentalisteilta. Seuraan tilannetta kiitollisena, ja koen tehdyn työn palkitsevana. Tutkittu, tieteellinen liikemotoriikka/mekaniikka pitää rumpalin /lyömäsoittajan jäseniltään terveenä. Kuten Ken Mazur sanoi eräässä sähköpostissaan 2000-luvun alussa: "Tekniikka mitä opetat, on tieteellinen, oppilaasi tulevat kiittämään sinua myöhemmin."

Varsinainen kiitos kuuluu kaikille oppilailleni, sillä ilman heidän innostustaan työskentely olisi ollut yksinäistä! Useilla heistä on kansainvälisiä kontakteja, joiden jatkuvuuden osaaminen on taannut.